Ohjaajan sana
Seitsemän veljestä on edelleen vahva romaani ihmisen suhteesta maailmaan, oli kyse sitten sosiaalisesta tai luonnollisesta ympäristöstä. Elokuvan lähtökohtana ovat Kiven romaanin Impivaaraan sijoittuvat luvut: veljekset pakenevat moderniin yhteiskuntaan sosiaalistumisen paineita metsään, johon luovat omavaraisen ja -lakisen maailmansa. Kiven kuvauksessa veljekset ottavat luonnon herruuden, muuttavat maan tuottavaksi ja löytävät vastarinnan ja kasvukipujen jälkeen lopulta paikkansa yhteiskunnan tukipilareina. Satunnaisesta luontolyyrisyydestään huolimatta Kiven metsä on ensisijaisesti vallattu kohde. Eläimet ovat saalista, puut rakennus- ja kauppatavaraa, ja alue kokonaisuudessaan on annettu ihmisen muokattavaksi. Ensin aarniometsän korvaavat vilja- ja puupellot, ennen pitkää – jo Kiven hahmotteleman narratiivin tuolla puolen – asutus- ja kauppakeskukset. Ensin pakopaikkana, sitten resurssina toiminut metsä on lopulta muutettu osaksi kokonaisuutta, josta 1900-luvun loppua kohden on hitaasti syntymässä rationaalisesti ohjattu pohjoinen hyvinvointiyhteiskunta.

Impivaara kääntää alkuperäisen tarinan ja monien sen aiempien tulkintojen ihmiskeskeisen otteen veljesten henkisestä kasvusta ja yhteiskunnallisesta sopeutumisesta siihen ympäröivään maailmaan, jonka kustannuksella modernin markkinatalousyhteiskunnan järjestäytyminen, vaurastuminen ja ylläpitäminen ovat tapahtuneet. Toisin sanoen Impivaara on tarina suomalaisen hyvinvointivaltion materiaalisesta perustasta.

Tämä perusta on muutettava, yhteiskuntasopimus on laajennettava luonto- ja huolenpitosopimukseksi. Elokuvan loppu tarjoaakin toiveikkaan suunnan tasapainoiselle, keskinäiseen huolenpitoon keskittyvälle kaikkien lajien yhteiselolle: veljekset korvautuvat lapsilla, jotka päättävät miesten noitaympyrän – Hiidenkiven murhapaikalta, uuden aarniometsän keskeltä kuuluu lasten kikatus, lintujen laulu ja susien ulvonta. Tarina saa toiveikkaan käänteen ja maailma uuden mahdollisuuden.
Patrik Söderlund